3.1. SUOMI - KATSAUS SENSUURIN HISTORIAAN

Suomea koskevien sensuurimääräysten kronologia voidaan esittää seuraavana luettelona:

1526	Kustaa Vaasa sulki Söderköpingin kirjapainon, joka oli julkaissut uskonpuhdistuksen vastaista kirjallisuutta
1655	Painotuotteiden valvontaohjeet annettiin Turun ja Uppsalan akatemioille; voimassa 1800-luvulle saakka
1661	painotuotteiden yleisvalvontaa edellyttänyt kansliajärjestys
1667	määräyksiä ulkomaisten kirjojen valvonnasta
1684	ensimmäinen ennakkosensuuriasetus
1688	ensimmäinen valtakunnallinen sensorin virka, censor librorum, perustettiin
1706	ensimmäinen kiellettyjen kirjojen luettelo, joka koski lähinnä pietististä kirjallisuutta
1749	painotuotteisiin vaadittiin imprimatur-merkintä (painettakoon) ja sensorin nimi
1757	kirjakauppatoimi alistettiin kansliakollegiolle harhaoppisen kirjallisuuden tuonnin estämiseksi
1766	painovapausasetus, poliittinen sensuuri lopetettiin, hengellinen jäi voimaan
1772	hallitusmuodossa kumottiin kaikki sensuurimääräykset vuodesta 1680 lähtien
1774	painovapausasetus
1780	kirjanpainajat vastuuseen kaikista painamistaan julkaisuista
1790-91	kielto julkaista Ranskaa koskevia uutisia
1792	Ranskan vallankumouksesta kertovien teosten tuonti Ruotsi-Suomeen kiellettiin
1792	Reuterholmin painovapausasetus kumosi kaikki aikaisemmat paitsi hengellistä sensuuria koskevat määräykset
1792	joulukuussa julkaisijat joutuivat osavastuuseen painotuotteista, ja vuoden 1774 rangaistukset palautettiin
1793	kiellettiin kirjoittamasta Ranskasta muita kuin talous- tai sotauutisia
1794	kiellettiin käsittelemästä Ranskan ja Yhdysvaltojen perustuslakeja, poliittinen sensuuri palautettiin
1795	kirjanpainajat jälleen täydelliseen vastuuseen painotuotteista
1801	kansliakollegio lakkautettiin
1802	sensuuri, kirjapainot, kirjakaupat ja kirjastot alistettiin hovikanslerille
1809	autonomisen Suomen hallituskonseljin ohjesäännössä määrättiin kansliatoimituskunta huolehtimaan sensuurista, kirjakaupoista ja kirjapainoista; uskonnollista kirjallisuutta valvoivat edelleen Turun akatemia ja Porvoon tuomiokapituli
1810	prokuraattori määrättiin huolehtimaan ulkomaisen kirjallisuuden tarkastamisesta Turussa, asiamiehet muissa kaupungeissa
1823	tehostettiin ulkomaisten kirjojen valvontaa ja Venäjän kiellettyjen kirjojen luettelo ulotettiin koskemaan myös Suomea
1829	sensuuriasetus, jolla perustettiin sensuuriylihallitus ja asetettiin sensorit kaikille kirjapainopaikkakunnille. Voimaan täydellinen ennakkosensuuri
1846	sensorit asetettiin läänien kuvernöörien kontrolliin
1847	sensuuri kenraalikuvernööristä riippuvaiseksi
1850	kieliasetus, jolla kiellettiin suomeksi julkaisemasta muuta kuin taloudellista ja uskonnollista tekstiä
1851	tehostettiin jälleen ulkomaisen kirjallisuuden valvontaa
1860	kumottiin vuoden 1850 kielisäännös, joka oli jo vuosia käytännössä unohdettu
1865	painovapauslaki, jolla ennakkosensuuri poistettiin. Valvontaorganisaatio uudistettiin: Painoasiain ylihallitus (PYH) perustettiin, sensorien virat muutettiin painoasiamiesten viroiksi
1867	painoasetus, jolla ennakkosensuuri palautettiin. Julkaisuluvat myönsi PYH, painoasiamiehet huolehtivat sensuroinnista. Samalla annettiin asetus ulkomaisten painotuotteiden maahantuonnista ja muulla kuin ruotsin tai suomen kielellä julkaistavista painotuotteista. Venäjänkieliset kirjat Suomessa olivat keisarikunnan määrysten alaisia.
1871	muutoksia painoasetukseen: lisättiin kiellettyjen asioidenluetteloa
1885	keisarillinen kirje kenraalikuvernöörin oikeudesta lakkauttaa lehtiä varoituksetta
1891	muutoksia painoasetukseen: kenraalikuvernöörin valtaa lisättiin mm. vahvistamalla lakkautusoikeus ja antamalla hänelle oikeus julkaisulupien myöntämiseen
1899	kenraalikuvernöörin kansliaan perustettiin erityinen Neuvotteleva sensuurikomitea (vahv. as. 1900)
1904	sotasensuuri voimaan Venäjän-Japanin sodan ajaksi
1904	venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisilla oli aikakautisten kirjojen julkaisemiseen, kirjakauppojen, kirjapainojen ja kirjastojen pitämiseen. Kenraalikuvernööri sai oikeuden kieltää yksityisten ilmoitusten painattamisen lehtiin. Ulkomaisista lehdistä määrättiin mustattaviksi "loukkaavat kohdat"
1905	ennakkosensuuri poistettiin
1906	painoasiamiesten virat lakkautettiin, laki lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta vahvistettiin, säädyt hyväksyivät painovapauslain, mutta keisari jätti sen vahvistamatta
1910	painoasiamiesten virat palautettiin
1914	voimaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua sotasensuuri; ennakkotarkastus, takavarikointi, lakkautukset; kenraalikuvernöörille laajat valtuudet
1916	kirjojen maahantuontia rajoitettiin
1918	sotasensuurimäärykset ulkomaisten kirjojen osalta kumottiin senaatissa
1919	vahvistettiin painovapauslaki; muutettiin rikoslakia: lisättiin painovapauden rikkomista koskevaa kriminalisointia ja kovennettiin rangaistuksia (ns. sosialistilaki)
1927	laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä
1930	muutettiin rikoslakia (RL 16 luvun 24 pykälä): kriminalisointeja laajennettiin painovapauden osalta
1934	säädettiin ns. kiihotuslaki, joka oli voimassa 14.4.1934 - 31.12.1936: kiellettiin loukkaamasta uskonnollisia arvoja, siveellisiä periaatteita ja häpäisemästä kansallisia muistoja, kriminalisoitiin lausumat, jotka voisivat vahingoittaa Suomen suhteita ulkovaltoihin
1939	sotasensuuri talvisodan aikana oli päämajan johdossa. Kullakin lehdellä oma sensorinsa, joka luki lehtien korrehtuurivedokset.
1940	yleisluonteinen sensuuriohje, jolla pyrittiin estämään hallituksen ja viranomaisten arvostelu. Sensuuri siirtyi päämajalta sisäasianministeriön alaisuuteen.
1941	uudistettiin asetuksella sensuuriorganisaatiota: perustettiin Valtion tiedotuslaitos (VTL), valtioneuvoston kanslian alainen elin; annettiin asetus tiedotustoiminnan tarkastamisesta sodan aikana
1944	sisäministeriöön perustettiin väliaikainen tiedotustoiminnan tarkastusvirasto
1947	sensuuri lakkasi
1948	rikoslain muutoksella kriminalisoitiin Suomen ulkomaisten suhteiden vaarantaminen
1951	laki asiakirjojen julkisuudesta
1961	tekijänoikeuslaki
1963	asetus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta ja yleismaailmallisen tekijänoikeussopimuksen saattaminen voimaan
1966	muutoksia tekijänoikeuslakiin
1968	perustettiin Julkisen sanan neuvosto
1974	ns. isännänvastuulaki: lehden kustantaja ja julkaisija ovat vastuussa kirjoittajien menettelystä
1974	asetus: aikakautisen painotuotteen veroisina pidetään kuhunkin numeroon liittyviä otsikkojulisteita, mainosliitteitä tms. - ( Lehdistöä koskevat sensuurimääräykset Suomessa, teoksessa Sensuuri ja sananvapaus Suomessa. Toim. Pirkko Leino-Kaukiainen. Helsinki 1980, 178-182. Luetteloa on hieman supistettu ja muokattu.)

Kansanperinnettä ovat suodattaneet laulajat, kerääjät, toimittajat ja julkaisijat. Laulajat jättivät loitsuista osia pois, jotteivät ne menettäisi tehoaan. Laulaja saattoi myös pelätä joutuvansa käräjille pakanallisista taidoistaan syytettynä. Lisäksi runo tai sananlasku voitiin kertoa esim. mieskerääjälle rohkeampana.

Merkittävimpiä sensuroijia ovat kuitenkin olleet kokoelmien toimittajat. Eri muunnelmista on voitu valita lievin, olivat sitten kyseessä sukupuoli- tai anaali-ilmaukset, papiston, kirkon tai Jumalan pilkka tai poliittiset tabut.

Kirjanpainaja Georg Wilhelm Londicer julkaisi 1783 Rantsilan kappalaisen Christfrid Gananderin vihkosen Aenigmata Fennica. Suomalaiset arwotukset/wastausten kansa. Teoksia on julkaistu ainakin kolme eriävää painosta, joita on jäljellä vain yhteensä 5 kappaletta. Arvoitus- tai sananlaskukokoelmaa ei arvostettu kuten uskonnollista kirjallisuutta, ja sellaisen saattoi polttaa estottomasti. Siksi teos oli jo 1800-luvulla harvinaisuus, kuten Lönnrot totesi kokoelmansa edeltäjästä. Laajemmassa laitoksessa on 39 arvoitusta, jotka on myöhemmin poistettu, esim. "Yxi musta mulli myllittelee yhdes kirjawas karjas?" (pappi kirkossa), "Oris orpo lijna harja, seiso pyhällä sialla, wihannalla mättähällä?" (kirkko) tai "Sata sarkkinen, tuhat turkkinen, pellollen meni, perset näky?" (kana). Elias Lönnrot julkaisi 1829-31 mm. rahvaanrunoutta sisältävän kokoelman Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja I-IV.

Lönnrotin arkistossa, Lönnrotianassa on mm. papinpilkkarunojen kohdalla lappunen: "Minä muistutan teillen, että jos työ tätä runoja näytätten muillen niin älkäät sanoko minun tekemäkseni."

Lönnrotin vanhasta Kalevalasta ja Kantelettaresta siivottiin Europaeuksen pyynnöstä rohkeita käänteitä, "että Kalevala hyvin sopisi vallasväenkin naispuolille". Vanhassa Kalevalassa Lemminkäinen ei jättänyt saaren impien joukkoon tytärtä, "jonk ei maloa (= halkeama, rako) maannut, käsivartta vaivutellut". Korjattuna: "Kunk ei vierehen venynyt."

Tieteellisen sananlaskukokoelman julkaisuhanke sai alkunsa 1883, ja valmista oli määrä tulla kahdessa vuodessa. Päätoimittajina olivat Eliel Aspelin ja A. W. Forsman. 1889 valmistuneen käsikirjoituksen ote joutui SKS:n esimiehen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen silmäiltäväksi. Se sisälsi jumalanpilkalta vaikuttavaa ainesta. Toimitusperiaatteet pantiin uusiksi, samoin sananlaskun määritelmä. Siltä vaadittiin mm. "arkkitektonista rakennusta". Aineistossa oli siihen nähden huomattavasti "roskamaista renttupuhetta", esim. "Kaikki me olemme sysmäläisiä Herran edessä" tai "Skool pruuri! sanoi Hirslunti ämmäänsä kun puntarilla löi". Toimituskunta ei taipunut. Valittiin uusi toimituskunta. Kokoelma julkaistiin 1906 nimellä Kokoelma Suomen kansan sananlaskuja, toimitustyöltään kompromissiin perustuvana. Moraalinen siivoustyö oli jäänyt tekemättä, mutta käsikirjoituksesta poistettiin muunnelmia, ryssä-sananparsia, sutkauksia, viina-sanontoja ja mm. Kiesus-sana korvattiin Jeesuksella.

Matti Kuusi julkaisi 1953 kokoelman Vanhan kansan sananlaskuviisaus. Sen näköalat olivat edeltäjiään avarammat. Vain arimman seksuaalisanaston Kuusi joutui verhoamaan latinankielisiin viikunanlehtiin: "Maasta leipä kynnetään, ex cunno väki tulee." Tämä ei liene ollut Kuusen idea, ja niinpä hän lisäsi loppuun hakemiston, jossa ko. kohdat oli luettavissa 'oikeilla nimillään'.

1900-luvun alku: sortovuodet

John I. Kolehmaisen luettelo The Finns in America (Hancock, 1947) luettelee 105 suomeksi julkaistua proosateosta, jotka ilmestyivät 1890-1942. Suomessa oli muutama maanalainen kirjapaino, jotka ottivat Michiganissa julkaistuista kirjoista näköispainoksia ja levittivät niitä väärällä painopaikalla varustettuna. Todennäköisesti mukana oli myös venäjästä käännettyä 'vaarallista' kirjallisuutta.

Julkaistua kirjallisuutta olivat mm. 1908 julkaistu Knut Hamsunin novelli Muuan katuvallankumous, joka kertoo ylioppilaiden vallankumousyrityksistä Pariisissa kesällä 1894. Samassa niteessä julkaistiin mm. anonyymisti Bertil Gripenbergin Uni kansantahdosta, kuvitelma marraskuussa 1913 puhkeavasta kapinasta ja vallankumouksesta.

Sisäministeriö antoi marraskuussa 1919 ohjeen, jonka mukaan ulkomailta tulevat epäilyttävät kirjapaketit oli tarkastettava ja tarpeen vaatiessa takavarikoitava. Neuvostoliitosta tulevilta matkailijoilta takavarikoitiin kirjoja vielä 1930-luvulla.

1920- ja 1930-luku: koteihin valuva myrkkytulva

Dekkarituotanto oli runsasta 1930-luvun alkuvuosina. Suomeksi käännettiin mm. Freeman Wills Croftsin, S.S. van Dinen, Agatha Christien ja Edgar Wallacen tuotantoa. Arvostelevassa kirjaluettelossa myönnettiin kirjailijoiden kyvyt, mutta paheksuttiin rikosta teoksen aiheena. Maurice Leblancin veijarivaras Arsene Lupiniin suhtauduttiin kielteisesti. Kirjailijoista David Hume, Stein Riverton ja Sax Rohmer saivat nihkeän vastaanoton. Raymond Chandlerin tuotantoa tarjottiin turhaan Otavalle.

1930-luvun varjot

1930-luku oli poikkeuslakeineen ja -asetuksineen vilkasta painokannetuomioiden aikaa. Oikeusministeriön painovapausasiamiehet valvoivat lain väärinkäyttöä. He olivat kärkkäitä nostamaan syytteitä erityisesti lehtimiehiä vastaan.

Kirjallisuuskin sai osansa. Omintakeinen anarkistinen työläisrunoilija Kaarlo Uskela (1878-1922) oli 1921 julkaissut runoteoksen Pillastunut runohepo. Sen jäljelläolevat kappaleet päätetiin 1933 takavarikoida ja hävittää. Ateistiset ja kirkonvastaiset runot olivat räikeimpiä. Uskelan useimmat muut teokset oli takavarikoitu jo 1910-luvulla.

1930-luvulla Elli Tompurin runoillasta Kaunis Saksa - poltettua runoutta tehtiin ilmianto Valpolle. Katri Valan Aseettomuuden voima -runoa käytettiin ainakin kahdesti valtiopetossyytteen perustana. Yksi urheiluseura lakkautettiin Valan Uhrijuhla -runon vuoksi, koska sitä pidettiin epäisänmaallisena ja maanpetoksellisena.

Pentti Haanpää julkaisi Tulenkantajissa 1933-34 Nivalan konikapinaa käsittelevät vuoropuhelut Pulamiehet puhelevat ja Pulamiehet lähtevät liikkeelle. Oikeusministeriö nosti syytteen ja raastuvanoikeus tuomitsi, koska jutuissa oli raamatunlausein ja halventaen levitetty lausumia, jotka olivat "omiansa halventamaan julkista viranomaista ja laillista yhteiskuntajärjestystä".

Haanpää ja lehden päätoimittaja Erkki Vala saivat kumpikin 2 000 markan sakot, jotka hovioikeus alensi 1 600 markkaan tai 60 päivän vankeuteen. Haanpää oli valmis vankilareissuun, mutta kulttuuripiireissä koottu Haanpäärahasto maksoi köyhän piippolalaisen sakot. Kirjeessään Valalle Haanpää toivoi, että viranomaiset antaisivat ohjesäännön, millaisia kirjallisuuden kuvaamien henkilöiden tulisi olla.

Erkki Valalle tämä oli alkua. Toinen painokanne tuli hänen julkaistuaan 1935 lehdessä otteita Jaroslav Hasekin romaanista Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa. Uskonnollisia arvoja koskeneen tuomion Vala sovitti sakoilla. Julkaistuaan eurooppalaisten lehtien otteita ns. Antikais-oikeudenkäyntikirjoittelusta Vala sovitti rangaistuksen kuukauden istunnolla Katajanokan lääninvankilassa 1936.

WSOY oli vaatinut Haanpäätä poistamaan Kenttä ja kasarmi -novelleista uskallettuja sotilashuumorin ilmauksia. Haanpää vaihtoi kustantajan sosialidemokraattiseksi Kansanvallaksi (1928). Seuranneessa kirjasodassa Haanpään kirjalliset kanavat katkesivat tunnetusti kymmeneksi vuodeksi. Toistakymmentä kustantamoa hylkäsi Noitaympyrän (kirj. 1931, julk. 1956). Sen tekivät myös tulenkantajat Olavi Paavolaisen johdolla. Mika Waltari julkaisi ilmeisesti tilauksesta vastateoksen Siellä missä miehiä tehdään (1929).

Savupirttimieliala ilmeni myös käännöskirjallisuudessa. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Eino Railo, joka 16.2.1935 torjui anglosaksisen kirjallisuuden: "Pois ulkomainen kirjallinen rihkama Suomen julkisesta elämästä - kansallinen omavaraisuus kunniaan". Kirjailijaliitto hyväksyi yksimielisesti ponnet ja velvoitti johtokunnan painostamaan kustantajia. Elettiin Kalevalan riemuvuotta.

Suuntana oli kannel ja hakaristi, V.A. Koskenniemen johtama weimarilainen kulttuuriretki Euroopan kirjailijaliittoon.

1930-luvun kustannustoiminnassa tapahtui keskittymistä ja karsiutumista. WSOY:llä kirjatuotanto supistui n. 32%, Karisto ei julkaissut 1933 ainuttakaan kotimaista alkuperää olevaa teosta. Myös käännöstoiminta supistui ja vapaamielisellä 1920-luvulla levinnyt viihdekirjallisuus väheni, samoin uuden maailmankirjallisuuden kääntäminen.

Kuvaavaa ajan hengelle oli, että Mika Waltari puolusti Suomalaisessa Suomessa (1933:2) modernin anglosaksisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämättä jättämistä, koska se oli (1) epäsiveellistä, (2) myrkyllistä (so. älykästä) ja (3) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää, joten se kehittymättömän lukijan käteen joutuessaan yllyttää joko kiihkeään kannattamiseen tai vastustamiseen. Ne, jotka halusivat riittävän kypsinä vastaanottaa tätä kirjallisuutta, voisivat tutustua siihen Ruotsin kautta. Waltari kiisti mm. D.H. Lawrencen, Aldous Huxleyn, Sinclair Lewisin, Th. Dreiserin ja Harry Martinsonin kääntämisen ja syytti André Gideä "homoseksualisti-bolsevikiksi, joka on ehtinyt myrkyttää jo kokonaisen sukupolven".

1930-luvulla ei suomennettu lainkaan Joycea, Woolfia, Huxleya, Hemingwayta, Faulkneria, Proustia, Malraux'ta, Kafkaa, Brechtiä, Nexötä, Sandemosea tai Falkbergetiä. Pääteosten sijasta suomennettiin toissijaista kirjallisuutta mm. Dreiserilta, O'Neillilta, Gideltä, Th. Mannilta ja Gorkilta. Aloitettuja käännöksiä jätettiin kesken, esim. Rollandin Lumottu sielu ja Tamsaaren Totuus ja oikeus. Käännösvalikoimia ei ilmestynyt mm. Whitmanilta, Poundilta, Eliotilta, Lorcalta tai Majakovskilta. Maailmandramatiikkaa ei painettu käytännössä lainkaan.

Kirjastojen kirjavalintaa ohjasi Arvosteleva kirjaluettelo. Nuorisokirjallisuudesta vierastettiin mm. Kiljusen Plättää, anarkistista hahmoa, John Masefieldin Keskiyön kansaa (1928), E.F. Bensonin Sinistä ovea (1931), Charles Kingsleyn Vellamon lapsia (1931) ja A.A. Milnen Nalle Puhia. Teoksia pidettiin raskaina, eriskummallisina ja kiinnostamattomina. Myös J.M. Barrien Peter Panin ensimmäistä Pekka Poikanen (1922) -suomennosta pidettiin sotkuisena sekamelskana, joka ei ravitse lapsen henkistä olentoa.

1939 - 1947 sotasensuuri

Vuosina 1919 - 1944 tuomittiin lähes 4 500 henkilöä valtio- tai maanpetoksesta tai niiden valmistelusta. Poliittisilta vangeilta oli kielletty monien nimeltä mainittujen kirjojen lukeminen jo 1920- ja 1930-luvulla. Marxin teoksia sai jossakin vaiheessa lukea, koska niitä oli käännetty aikanaan tsaarin luvalla. Joistakin teoksista leikattiin vankiloissa sivuja.

Sotien aikana 1939 - 1944 turvasäilöön sai passituksen hieman alle 1 000 henkilöä. Kriittinen kirjailijakunta, mm. kiilalaiset Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Jarno Pennanen ja Raoul Palmgren istuivat vankilassa, samoin Hella Wuolijoki. Sotaa yleisinhimillisesti kuvannut Iris Uurto ei saanut näytelmiään esitetyksi Suomen Kansallisteatterissa.

Jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa asukkailta kerättiin neuvostokirjallisuus hävitettäväksi. Arkistokappaleet oli tarkoitus jättää vain luotettavien luettavaksi (kuten Neuvostoliitossakin). Kaikkiaan tuhoutui yli miljoona kirjaa Sotasaalisarkiston palossa. Asiaa kuvaa Kalevi Kuitunen "Miehittäjät kirjaroviolla. Neuvosto-Karjalan kirjoja hävittivät jatkosodan vuosina myös suomalaiset" HS 23.7.91

Hävityksen syyksi riitti, että oli painettu Neuvostoliitossa. 1942 laadittu lista alkoi Ahon Siihen aikaan kun isä lampun osit -kirjasella. Jätepaperiksi tuomittiin myös Kiven Nummisuutarit, Shakespearen Hamlet, Tom Sawyerin seikkailut ja Disneyn Kolme pientä porsasta.

Kirjakauppojen ja yleisten kirjastojen kirjapoistot 1944-46

"Olette kummallista kansaa... Pelkäätte venäläisiä... Olette siirtäneet tsaari-Venäjän pelkonne meihin... Olette työteliästä kansaa..

J.V. Stalin

Valvontakomission määräyksestä ja oikeusministerin aloitteesta poistettiin 1944-46 yleisön ulottuvilta ns. poliittisesti arveluttavat kirjat. Täsmällinen luettelo poistettavista teoksista annettiin vain kirjakaupoille. Kahdessa kiertokirjeessään vuosina 1944 ja 1945 Suomen kustannusyhdistys kehotti poistamaan myynnistä ja palauttamaan n. 300 kirjaa.

Kirjastoista poistettujen teosten määrä on ennen tätä tutkimusta ollut arvailujen varassa; on arveltu mm., että määrä oli kaksinkertainen kirjakauppojen nimikemäärään nähden. Tosiasiassa kirjanimikkeitä oli runsaasti yli 1 000 kappaletta. Koska luetteloa kirjastoissa kielletyistä kirjoista ei lähetetty eikä julkaistu, kirjastoille jätettiin poistojen suhteen suhteellisen vapaa harkinta. Poistettavien valikoimasta muodostui kirjava. Useimmissa kirjastoissa luetteloihin kertyi kymmeniä, suuremmissa kirjastossa satoja niteitä.

Kirjastoissa valinnat olivat erilaisia kuin kirjakaupoissa. Palolammen Kollaa kestää hävisi kirjastojen hyllyiltä, mutta kirjakaupoista sitä saattoi jatkuvasti ostaa. Toisinaan kirjoja poistettaessa tehtiin kirjan nimestä virhepäätelmiä. Esim. kaikki Mussolinia koskeva kirjallisuus varastoitiin ottamatta huomioon mahdollista kriittistä sisältöä. Samoin autonomian ajan Venäjää käsitteleviä kirjoja varastoitiin. Sotaa sivuavaa kirjallisuutta ja pakinakokoelmia poistettiin runsaasti. Haanpään Korpisotaa ja Nykyaikaa, Koskenniemen runoja, Hellaakosken Vartiossa, Pekkasen Ajan kasvot, Seppäsen Markku ja hänen sukunsa katsottiin poliittisesti arveluttaviksi, samoin Forsmanin Maailmanhistoria, Ollin pakinat, Arijoutsin Korsupokeria, joukko Simo Penttilän tarinoita, Waltarin Komisario Palmun erehdys ja Hymyjen kirja.

Kirjan nimessä esiintyvät sanat aiheuttivat Suvirannan Tuotantopoliittisten kysymysten ja Paulaharjun Kuva sieltä toinen täältä kautta Suur-Suomen varastointiin. On ymmärrettävää, että Hitlerin Taisteluni oli ylivoimaisesti poistetuin teos. Helsingin kaupunginkirjastosta valikoitiin aikoinaan poistettaviksi kaikkiaan yli neljätuhatta nidettä; karanteeniajan ne olivat poliisin hallussa. Monissa kirjastoissa teokset sijoitettiin kirjastojen omiin lukollisiin varastoihin, ns. myrkkykaappeihin.

Käsitykset poliittisista syistä kielletyistä kirjoista elivät vielä 1960- ja 1970-luvulla sitkeässä, vaikka jo vuonna 1958 annettiin viralliselta taholta kunnille vapaat kädet palauttaa kirjastoihinsa ne teokset, jotka jatkosodan jälkeen oli naapuruussuhteita loukkaavina poistettu.

Ehdotuksen lainauskiellon peruutuksesta teki Kemin silloinen kirjastonjohtaja Raoul Palmgren. Hänen mielestään kielto koski aivan viattomiakin teoksia. Monista teoksista oli lisäksi otettu uusintapainoksia, joita kielto ei enää koskenut. Huonoissa varastointitiloissa kirjat olivat vaarassa tuhoutua.

Kun vapauskirje 1958 annettiin, pidettiin suotavana, että naapuruussuhteita loukkaava kirjallisuus jätettäisiin vain tutkijoiden ulottuville, so. tieteellisten kirjastojen varastoihin. Vuosien 1944-46 kirjasensuurin vaikutukset olivat paitsi ajallisia ja paikallisia, myös vaikutuksiltaan kumuloituvia ja pitkäaikaisia.

Suomessa Parnasso julkaisi osan Huudosta Anselm Hollon suomennoksena kuusi vuotta myöhemmin. Sanojen nussivat, vitun ja sperman sekä kulli kohdalla oli rivi asteriskeja (***). 1963 turkulainen pienkustantaja Tajo julkaisi Matti Rossin ja Anselm Hollon suomentaman Huuto ja muita runoja, sensuroimattomana. Pieni bibliofiilipainos tai asiantuntijapainos, joksi kustantamo sitä kutsu, ei koskaan saavuttanut suurta yleisöä.

Vasta 1969 Porin jazzfestivaaleilla äänitetyn, Henrik Otto Donnerin tuottaman Huudon esittäminen ennen myöhäisuutisia sai 83 kansanedustajaa tekemään asiasta eduskuntakyselyn, kerääjänä Arne Berner (lib.). He tiedustelivat, täyttikö ohjelma Ylen toimilupasopimuksessa asetetut vaatimukset. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö päätti Ylen johtokuntaa kuultuaan, ettei täyttänyt. Yleisradio rankaisi muistutuksella ohjelmasta vastannutta Pekka Lounelaa, ja hallintoneuvostoa patistettiin kovempaan kontrolliin. Kyseessä oli myös hyökkäys Eino S. Revon yleisradiopolitiikkaa vastaan.

Ruotsalainen Aftonbladet ihmetteli, miten sävyisä runo aiheutti maanjäristyksen maassa, joka kasvatti Elmer Diktoniuksen.

Henry Millerin Kravun kääntöpiiri oli kielletty Yhdysvalloissa 30 vuotta. Korkein oikeus vapautti sen niukalla enemmistöllä vasta 1964. Toukokuussa 1962 Suomen oikeusministeri määräsi Pentti Saarikosken suomentaman teoksen takavarikoitavaksi saatuaan epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan lausunnon. Kirjan oikeudet oli siirtänyt Gummerukselle Caius Kajanti; Myklen Laulu punaisesta rubiinista oli vasta tuomittu ja poltettu. Gummeruksen kirjallinen johtaja Ville Repo ennakoi sensuurin ohittavan ison talon.

Heinäkuun 3. Jyväskylän raastuvanoikeus tuomitsi Gummeruksen toimitusjohtajan Mauno Salojärven epäsiveellisten julkaisujen levittämisestä annetun lain 1 pykälän 1 momentin nojalla sakkoihin ja kirjan tuoton valtiolle menetetyksi. Teoksen jäljelläolevat kappaleet tuomittiin valtiolle ja hävitettäviksi.

Oikeudessa läsnä ollut Pentti Saarikoski puhkesi tuomion kuultuaan kättentaputuksiin ja sai sakot oikeuden häpäisystä.

Teos julkaistiin uudellen 1970.

Kirjasodan aloittaa moraalisen enemmistön asialla oleva ilmiantaja, kuten Pekka Tarkka on todennut. Paavo Rintalan Sissiluutnantin (1963) ilmiantaja oli Yhteishyvän Seppo Simonen. Hannu Salaman Juhannustanssien (1964) ilmiantajana oli arkkipiispa Martti Simojoki. Alkoi tunnettu kirjasota, jonka Pekka Tarkka on dokumentoinut mm. Salama-monografiassaan. Oikeusministerinä oli jo Mykle-jupakassa kokemusta saanut J.O. Söderhjelm.

Loppu tunnetaan. Salama tuomittiin "tahallisesta Jumalan pilkkaamisesta" 20.9.1966. Kaksi vuotta myöhemmin presidentti Kekkonen kumosi rangaistuksen. Muutama vuosi sitten julkaistu yhdeksäs, so. alkuperäisen painoksen muuttamaton laitos on taas se alkuperäinen.

Mainitut tapaukset kuvastavat jakoa viralliseen ja epäviralliseen sensuuriin. Edellistä toteutetaan lain antamin valtuuksin (Salama, Miller), jälkimmäistä painostusryhmien ja "moraalista enemmistöä" edustavien järjestöjen kautta (Ginsberg, Rintala). Siksi sensuuria on vaikea ennustaa ja vastustaa.

1. On mahdotonta yleispätevästi määritellä, mikä yllyttää kapinaan ja valtionpetokseen, on jumalanpilkkaa, loukkaa säädyllisyyttä jne.

2. Edelläolevan johdosta päätökset tuomioistuinkäsittelyissä usein poikkeavat toisistaan ja vaikuttavat mielivaltaisilta..

3. On vaikea saada jäseniä lautakuntaan, joka todella asiallisesti ja järkevästi käsittelisi näitä asioita..

4. Toimenpiteistä joutuvat kärsimään tekijöiden ja kustantajien lisäksi myös kirjapainot ja kirjakaupat..

5. Tieto takavarikoimismahdollisuuksista voi ennakolta sitoa kirjailijoita ja estää heitä rehellisesti tuomasta julki sanottavansa..

6. Vaikka kotimaassa painetut voitaisiinkin saattaa tasapuolisen käsittelyn alaisiksi, olisi ulkomailta tuotetun kirjallisuuden tarkastaminen mahdotonta..

7. Takavarikoidut kirjat saavat turhaa mainosta..

8. Jos painetaan alas yhteiskunnallisia epäkohtia ja huonoja tapoja räikeästi kuvailevat julkaisut, se voi estää näiden epäkohtien poistamista..

9. Kirjojen takavarikoinnin yleistyessä vallassa olevat ryhmät saattavat laajentaa menettelyä tukahduttaakseen tarkemmin itselleen epämieluisia kannanilmaisuja ja kuvauksia. Kannilan käsityksiä rasittaa kaksinaismoraali, mutta lukija voi miettiä, mihin suuntaan niitä voisi nykytilanteessa kehittää..

Kirjavalinnan pikatesti

Asiakas haluaa hankittavaksi kirjastoon viisi teosta:

1. Itsemurha: Anna minun kuolla ennenkuin herään. Yksityiskohtaiset ohjeet itsemurhan tai avustetun itsemurhan tekemiseen. Lääkeannostelu, vaikutukset, hankinta. Vastaavaa teosta eivät kolme kotimaista kustantajaa ottaneet kustannusohjelmaansa.

2. Kansalaistottelemattomuus: Miten ydinvoimala pysäytetään. Väkivallattoman kansalaisvastarinnan käsikirja.

3. Kun isä ja poika rakastavat. Isän seksuaalinen suhde lapsiin. Historiaa, filosofiaa, laillisuus ja käytännöllistä pohdintaa isä-poika/lapsi -rakkaussuhteesta. Kirjassa käsitellään myös lasten seksuaalisia oikeuksia.

4. Naisten asepamfletti. Miten ampua aseistautunutta kimppuun hyökkääjää. Aseiden tuntemusta, ballistiikkaa, aseiden ja ammusten tehoja.

5. Anaalinen ilo yhdynnässä. Peräaukko seksuaalisena alueena ja tabuna. Terveysnäkökohtia.

Onko joukossa joitakin teoksia, joita et tilaisi yleiseen kirjastoon tai haluaisit poistaa sen hyllyiltä? (Esimerkit todellisia, yhdysvaltalaisista mukailtuja).

Vangit

aseita käsittelevää kirjallisuutta, aselehtiä, rikollisuutta käsitteleviä teoksia, tatuointeja käsittelevää kirjallisuutta (niitä revitään). Yllättäen huumeita käsittelevät teokset eivät olleet vankilakirjastoissa tabu, niitä luettiin ja lainattiin runsaasti; samoin teoksia oli hankittu useimpiin kirjastoihin. Eräiden ammattioppaiden mukaan kirjastonhoitajien tulee ammattieettisistä periaatteista huolimatta kieltäytyä luovuttamasta rikollisiin tarkoituksiin käytettävää tietoa.

Vankiloissa luettiin runsaasti MacLeanin, Higginsin, Robbinsin, Sheldonin, Flemingin, Simmelin, Forsythin, Päätalon ja Paasilinnan teoksia ja lajeista mm. tieteiskirjallisuutta. Kevyitä aikakauslehtiä ja Pahkasika-lehteä toivottiin useammin. Eräs kirjastonhoitaja takavarikoi ABC-autokoulupaperit, Suuren kitarakirjan sekä Yrityksen perustajan oppaan hävikin estämiseksi. Eräs kirjastonhoitaja ei lainannut kirjoja läpikulkumatkalla oleville tai käräjille meneville vangeille.

Potilaat

Muutamasta potilaskirjastosta puuttui Raamattu, koska siitä tehtiin aina sätkäpaperia. Raamattujen lainaamista on rajoitettu tosin myös varovaisuussyistä, mitä monet sairaalateologit eivät ymmärrä. Itsemurhaa käsittelevä kirjallisuus saattoi olla ns. tiskin alla, omassa suojatussa nurkkauksessaan, josta sen sai vain pyytämällä. Suomessa tehdään vuosittain yli 1 000 itsemurhaa ja 12 000 - 14 000 itsemurhan yritystä. Alan tutkimusten mukaan suurella osalla psykiatrisista potilaista, alkoholisteilla ja vangeilla on itsemurha-ajatuksia. Itsemurhan käsittely esim. joukkoviestinnässä lisää itsemurhia; mm. Marilyn Monroen itsemurhan jälkeen tehtiin paljon itsemurhia. Kaunokirjallisuudessa on paljon tällaisia fantasioita, mm. Kaarlo Sarkian runo Kuoleman hyväily.

Tutkimuksen mukaan vain kaksi vankilakirjastoa karsasti itsemurhaa käsitteleviä teoksia. Sen sijaan itsemurhia käsitteleviä tietokirjoja ei ollut nimeksikään, esim. Durkheimin Itsemurha, Alhon Itsemurha, itsemurhat ja niiden ehkäisy, Johanssonin Yritä ymmärtää jne. puuttuivat kokonaan kirjastoista.

Vangeille haitallisia:

aistillisuus, alamaailma, anatomia, aseet, epäsivellisyys, hitsaus, homoseksualismi, huumeet, itsepuolustus, jännitttävyys, kapina, kartat, lait, laitoksen sääntöjen vastaisuus, lääketiede, lääkkeet, mustanpörssinkauppa, myrkyt, paheet, pakeneminen, poistumisreitit laitoksesta, pornografia, psykologia, rangaistukset, rikokset, räjähteet, sadistisuus, salapoliisikertomukset, seksuaalisuus, sensaatiolehdet, sota, uskonnonvastaisuus, viihde, yhteiskunnanvastaisuus

Mielisairaille haitallisia:

abortti, absurdisuus, ahdistavuus, alastomuus, alkoholi, avio-ongelmat, epilepsia, epäluulo hoitoa kohtaan, epämuodostumat, erotiikka, hoito, huumeet, itsehoito, itsemurha, itsetutkistelu, julmuus, jännittävyys, karmeus, kauhu, kidutus, kosto, kummitukset, kuolema, lait, lapsiin kohdistuva seksuaalisuus ja väkivalta, lääketiede, masentavuus, mielisairaudet, murhapoltot, murhat, musta magia, myrkyt, onneton lapsuus, onneton loppu, parapsykologia, patologiset kirjat, pelottavuus, poliittinen agitaatio, psykiatria, psykologia, raaka-aineiden loppuminen, raakuus, rappio, rikokset, saasteet, sairaudet, seksuaalimurhat, seksuaalisuus, toivottomuus, uskonto, vaikeaselkoisuus, valheellinen romantiikka, viihde, väkivalta, yhteiskunnalliset epäkohdat

(Aiheita, joiden lukemista on aiemmin pidetty haitallisena vangeille tai mielisairaille.)

Aiheesta enemmän: Marjatta Luukkonen: Vankilakirjastojen ja mielisairaaloiden potilaskirjastojen kokoelmat (Tay, Kirjastotiede ja informatiikka, 1990).